Yksi kaikkia, ja kaikki yhtä vastaan

Äidinkielenkurssiini kuului teatterissa käynti, ja kävimme katsomassa Kansallisteatterissa näytelmän Vihan veli. Heidi Räsäsen kirjoittama ja ohjaama näytelmä on kauhufantasia, joka huutaa aikamme suuresta, ja vieläkin liiaksi vaietusta ongelmasta, koulukiusaamisesta.

Tarina alkaa koululla, kun vanhempainillassa tulee esille viesti koulukiusaamisen uhrilta. Viestissä kyseinen henkilö pelkää, että hänet kiusataan hengiltä. Tämän vuoksi koululle tulee Wanda Dubielin esittämä koululiikennepoliisi, joka itsekin entisenä koulukiusattuna haluaa opettaa lapsille rajoja, ja puhua koulukiusaamista vastaan. Jukka Puotila esittää koulun rehtoria, joka ei näe järjestelyä tarpeelliseksi ja tuo mielipiteensä tästä esille, pilkaten poliisia. Tämä ei ole edes ensimmäinen kerta, sillä nuoruudessa poliisin, lempinimeltään "Skunkki", kiusaaja oli juuri samainen henkilö kuin rehtori. Koululaiset eivät ota kiusaamiseen liittyviä opetuksia ja keskusteluja vakavasti, vaan liikkeelle lähtee jo kytenyt, mutta suuremmaksi kasvava kiusaamisen aalto. Tältä vyöryltä ei jää osattomaksi kukaan, ja jokainen löytää itsestään pimeämmän puolen, mutta myös heikomman ja kiusatun osan. Kaiken tämän hulinan keskellä kytee kauhu ja pelko murhaajasta, jonka on vankilasta karattuaan epäilty liikkuvan koulun alueella. Samalla alueella, jolla tuo murhaaja tappoi isänsä.

Henkilöhahmot ovat toinen toistaan erilaisempia ja massasta erottuvia. Jokainen omaa erityispiirteensä, jotka ovat ylikorostettuja ja tekevät näin hahmoista lähes koomisia. Kuitenkaan henkilöt eivät ole niin yliampuvia, ettei niiden avulla pääsisi siihen tosimaailmaa kuvaavaan tunnelmaan, joka korostettuna karmii selkäpiitä. Mitään kaunistelematta tuodaan esille ihmisten syväkin olemus. Hahmojen toiminta ja tunteet tuntuvat fiktiivisiltä, mutta kuitenkin niihin kokee pystyvänsä samastumaan. Rehtorin poikaa, Kullervoa, esittää Eero Ritola, jonka henkilöhahmo on epävarma itsestään ja asemastaan muiden joukossa, sekä rakastaa erityisasemaansa, jonka hän omaa isänsä takia. Mutta kuitenkin vihaa siitä koituvaa painetta ja huolta. Eero Ritola sai minut ahdistumaan hienolla roolisuorituksellaan, esittäen sekopäistä takertujaa. Emilia Sinisalo esittää Isopääelinaa, joka ilmeisesti lähetti ensimmäisenä viestin, jossa hän ilmoitti kiusaamisesta. Hän on hiljainen seinäruusu, joka ei ole uskaltanut tuoda itseään esille, ja tuntee vihaa tämän vuoksi. Isopääelinan hahmoa kohtaan tunsin sympatiaa lähes koko näytelmän ajan, sillä hän jäi alakynteen aina, vaikka oli rohkea ja avasi keskustelun kiusaamisesta. Niina Kaipainen on Leppäkerttu, jota muut kutsuvat läskiksi ja varkaaksi. Hänkin näyttää monesti kyntensä muiden ihmisten edessä sekä todistaa kykynsä kiusaajana, eikä ole lainkaan viaton. Anna Paavilainen esittää synkänpuhuvaa, toisaalta ylipirteää, Hulluseepraa. Tämä hahmo viiltelee itsensä ja etsii avoimesti omaa seksuaalisuuttaan huutelemalla oman neitsyytensä menettämisestä tappajalle. Hulluseeprasta löysin paljon ylivedettyjä, mutta tuttuja piirteitä omaan lähipiiriini peilaten, joten kiinnyin Anna Paavilaisen hahmoon luultavasti eniten. Savinukkea parhaana ystävänään pitävä Lerppapelle, oli Tuomas Kiiliäisen esittämä henkilö. Mielestäni hiukan jälkeenjäänyt, ujo ja yksinäinen Lerppapelle herätti minussa paljon sympatiaa. Samuli Niittymäen esittämä, runoja lukeva Kraaga, oli varmasti ainakin alkuun, hahmoista mieleenpainuvin. Hän herätti hämmennystä niin luonteellaan, kuin naisten vaatteillaankin. Näiden hahmojen lisäksi oli Oravantappaja, jonka näyttelijänä toimi Jussi Nikkilä. Nikkilän hahmolla oli näkyvin ja tasaisin rooli kiusaajana esiintymisessä, eikä hänellä tuntunut olevan mitään hajua sanan "katumus" merkityksestä. Hahmoja yhdistää jokaisen tuntema suuri viha erilaisia asioita kohtaan, joka purkautuu kiusaamisena. Jokainen saa tästä osansa, joko yhden, kahden tai kaikkien hahmojen avulla. Kaikkien ollessa toisiaan vastaan, löytyy vain yksi yhteinen sävel - viha.

Kiusaaminen on nykypäivänä suuri ongelma niin kouluissa, kuin työpaikoillakin. Siitä puhutaan paljon ja on aloitettu kampanjoita kiusaamisen estämiseksi, ja nyt riensi Kansallisteatterikin apuun. Näytelmä muistuttaa meille, että jokainen meistä tuntee, ja saa tuntea vihaa, vaikka maailma toisin tahtoo väittää. Tässä teoksessa jokainen kiusaa, ja on kiusattu. Kukin tyylillään. Näyttelijäkaarti onnistui erinomaisilla näyttelijäntaidoillaan vangitsemaan näytelmän fiktiivisen tunnelman, jonka kuitenkin saa helposti siirrettyä "normaaliin elämään". Näin hahmot iskevät paremmin naamaan ja saavat miettimään omaa suhtautumistaan muihin ja tähän vaiettuun, kaikkialla olevaan kiusaamiseen. Sitä tapahtuu, mutta harva tekee mitään.

Pidin näytelmästä erittäin paljon, sillä se herätti minussa paljon tunteita. Näytelmä oli tosiaan mukaansatempaava, mutta melkoisen hankala tulkittavaksi. Se ei tehnyt suoraan selväksi, mitä tapahtumilla haluttiin kuvata, ja miten ne voi lukea. Monet oivallukset tapahtuivat vasta näytelmän jälkeen kotimatkalla, tai keskustellessa muiden näytelmän nähneiden kanssa. Vaikka näytelmä oli tarkoitettu 12 vuotta vanhemmille henkilöille, eivät kaikki nää siinä samoja asioita ja näytelmä kokemuksena voi olla hyvinkin erilainen iästä riippuen. Monelle nuoremmalle katsojalle moni asia on saattanut jäädä epäselväksi, tai on mennyt kokonaan ohi. En itse esimerkiksi vieläkään ymmärrä, liittyykö murhaaja jotenkin kiusaamiseen, siihen mitä kiusaamisella voidaan luoda tai mihin se johtaa. Vai oliko se kuvaus jokaisen ihmisen pimeästä puolesta, sillä muutamassa kohdassa näyttämöllä oli useita murhaajan asuun pukeutuneita henkilöitä, joka voisi viitata tähän. Jokainen näytelmän henkilöhahmoista nimittäin löytyi vuorollaan tappajan asussa. Luultavasti tämä näytelmä on niitä valioyksilöitä, joista löytää uutta aina, kun pääsee sitä katsomaan.

Minä ja kirjallisuus - kirjallinen minäni

Ensimmäiset askeleeni otin kirjallisuuden pariin, monen muun tavoin, iltasatujen kautta. Pienenä ihmisenä kuulin joka ilta jonkin sadun, jonka äitini tai isäni minulle luki. En tuolloin miettinyt sen kummemmin tarinoiden sisältöä, saatika juonta, vaan kuuntelin iloisena ja yritin muodostaa jonkinlaisia kuvia päässäni. Kirjat olivatkin usein pitkiä ja perinteisiä satukirjoja. Kuvakirjoista en liiemmin koskaan ole pitänyt, vaan aina olen tahtonut käyttää mielikuvitustani, ja se on toiminut joskus liiankin hyvin. Näin usein painajaisia.

Itse opin lukemaan neljän vanhana, ja olen siitä asti halunnut yrittää seurata kirjoissa aina mukana, joten energia meni pitkän aikaa mielikuvien luomisen sijasta siihen, että seurasin äidin sormen osoittamaa, kiitävää tekstiä. Myöhemmin, aloittaessani uran omatoimisena iltasatulukijana, luin paljon Kristiina Louhen kirjoittamia Aino-kirjoja. Nyt sitä googlettaessani nolostuin siitä, että ne kirjat ovat kategoriassa vauvakirjat. Kuitenkin pidin kirjoista paljon, sillä ne olivat yksinkertaisia ja mukavia, ja kertoivat samantyyppisestä huiskeisesta perheestä, joka itsellänikin on. Tahdoin, että kirjat loppuvat onnellisesti. Äiti myös usein kyseli, mikä kirjan opetus oli. Sen myötä aloin kirjallisuuden kautta muodostaa omaa moraalista maailmaani.


En yleisesti ole ikinä ollut lukijatyyppiä, sillä minulle on vaikeaa tarttua kirjaan ja alkaa lukemaan. Kuuluin peruskoulun alaluokilla Pollux-hevoskerhoon kaksi vuotta, mutta siinä halusin olla vain siksi, että sain kaikkea kivaa rihkamaa oheistuotteena (kuten hirnuvan herätyskellon). Eräänä päivänä äiti kuitenkin tuhosi kaiken ilon sanomalla, että saan jatkaa kirjakerhossa sitten, kun olen lukenut kaikki sieltä saamani kirjat. Niitä oli noin viisikymmentä kappaletta. Se jäi sitten siihen.


Kirjoja olen enimmäkseen lukenut siis vain koulua varten. Peruskoulun ensimmäisellä luokalla luin 'pulpettikirjaa' silloin, kun muut lukivat aapista. Neljännestä luokasta eteenpäin meidän koulussa täytyi tehdä kirjallisuustehtäviä, joita varten täytyi aina lukea yksi kirja. Kirjoja luettiin vuodessa neljä kappaletta. Tässä vaiheessa ymmärsin jo, että takakannen lukeminen riittää, eikä kirjoja niin paljoa tullut luettua. Vasta lukiossa olen alkanut tunnollisesti lukemaan niitä kirjoja, jotka ovat olleet pakollisia. Näistäkin kerroista on poikkeuksia, mutta voin sanoa, että kirjallinen maailmani on avartunut paljon. Enimmäkseen olen lukenut jännitys- ja nuortenkirjallisuutta, eli dekkareita ja helppoa kirjallisuutta. En juurikaan pidä fantasiasta.


Tietokirjallisuuteen olen tutustunut tietenkin koulukirjoja käyttämällä, ja hankkiessani tietoa jotain koulutehtävää varten. Muuten en tietokirjallisuuttakaan lue.


Kirjallinen minäni on selkeästi enimmäkseen koulun kehittämä, mutta eihän tässä vaiheessa nuoren elämää ole juuri muuta lukutaitoisena kerinnytkään tekemään, kuin olla koulussa. Toivon, että joskus opettelen rakastamaan ja lukemaan kirjoja enemmän, sillä kuitenkin nautin hyvän kirjan lukemisesta. Jatkan itseni kehittämistä, samalla kun kirjallisuuskin kehittää itseään.